Viime viikkoina olen antanut hektisen nykymenon vaivata ja tehnyt kiireen itselleni. Nyt siihen on tultava stoppi. Tavoitteena on keskittyä hetkeen ja siihen, mikä siinä milloinkin on mielestäni olennaista. Yksinkertaista.
On luonnollista, että olen kuvittanut mieleeni kiireen. Syventävät opinnot ovat edenneet, ja olen käynyt seminaareissa, ekskursioissa ja työhaastatteluissa. Aloitin työt. Lisäksi muutimme Espoon keskuksesta Helsingin ytimeen, kaiken kiireisen keskelle.
Niinpä en ole ”ehtinyt” käydä montaa kertaa ihka oikealla luontoretkellä. Paremman puutteessa olen ulkoillut muutamia tunteja kerrallaan kaupunkiympäristön luonnossa, joka on yllättävän anteliasta. Kaupungin reunamilta, jopa sydämestä, on löydettävissä luonnon mittaamaton kauneus ja rauha.
Toisaalta pakkasella, autojen seassa, keskustan saastunut ilma tekee kaikkensa pilatakseen työmatkan hengitysharjoitukset. Pakokaasu saa hengityselimet voimaan pahoin. Miksi siis haluan asua kaupunkikeskustassa? Kun oikein pysähtyy tarkkailemaan, täällä on runsaasti älyllistä virikettä. Sellaista, mitä ei metsästä löydä. Täällä voin päivittäin tavata itseäni fiksumpia ihmisiä ja mennä Musiikkitaloon vaikka ”harva se ilta”…
Kaupungissa en kuitenkaan usein keskity ja kuuntele niin hyvin kuin voisin. Päällimmäisenä kun tuppaa olemaan vaikutelma kiireestä. Se ikään kuin kannustaa häiriintymään epätäydellisyydestä ja keskittymään lukuisiin merkityksettömiin seikkoihin yrittäen tehdä sisäisestä elämästä tarpeettoman monimutkaista.
Kun minulla kerran nyt on mahdollisuus olla ytimessä, enkö keskittyisi siihen, mikä on mielestäni hetkessä keskeistä? Useimmiten ei ole keskeistä pitää itseään turhan tärkeänä – tai toisaalta merkityksettömänä. Minulla on merkitys, joka mitataan hetkissä. Niinpä aloitan vaikka antamalla tietä toisille ja availemalla ovia muille. Tietysti otan myös säännöllisesti hetkisen itselleni kaupungin luonnossa, jotta en unohtaisi olennaista.
Julkaistu 26.3.2018.
P.S. Ks. sarjan ensimmäinen ja kolmas osa.
NESTORIES 